Torjutuksi tuleminen

Pitää varmaan hiljalleen avata ovea meidän suhteen karumpiin aikoihin.

Me riidellään tai riideltiin kai aika paljon, tai mikä sitten on riitelyä... Ja enimmäkseen nämä seksittömyyteen liittyvät paineet purkautui miehellä ensin jotain ihan typeränä riitana ja kaiken takana oli kuitenkin mun haluttomuuteni. Aiemmin varmaan enintään kerran kuussa kunnolla riideltiin tästä asiasta, tai mies huusi ja minä itkin. Hullulta riidellessä tuntui se, että olisin voinut korjata asian helposti harrastamalla seksiä. Miksen sitten ole ennaltaehkäissyt näitä riitoja, joiden aikana ollaan vuosien mittaan oltu eroamassa, perumassa häitä tai jättämässä avioeropapereita? Riidan kääntyessä haluttomuuteen tai edes enteilevän siitä, on kuitenkin liian myöhäistä toimia, sillä miehen mielestä sitä tehdään silloin vain hänen pyynnöstään ja pakon sanelemana. Joskus taas mies ajatteli, että harrastamme seksiä vain että saisin olla rauhassa seuraavat pari päivää. Ymmärrän tuonkin.

Torjunta onkin sitten se kauhein puoli. Tiedän, että haluttomuuteni satuttaa miestä juuri siinä kohtaa, että torjun hänet. Ei ihme, että hän ajattelisi että hänessä olisi jotain vikaa, mutta kun ei ole. Lopulta tämä meni siihen, että mies alkoi torjumaan minun pienetkin läheisyyden kaipuuni ja pyynnöt seksiin. Kostoksi. Eihän se kovin kivalta tuntunut, mutta pahinta oli se, etten enää uskaltanut edes yrittää mitään. Olihan se opettavaista astua niin sanotusti toisen kenkiin, mutta eipä se meidän seksielämää auttanut - päinvastoin.

Riidat koskivat myös harvoin harrastamamme seksin laatua. Se oli aina samanlaista ja tylsää. Tämän seikan mainitseminen ei auttanut, vaikka se totta varmasti olikin. Varmaankin osa riidan kirvoittamista asioista oli vain tunteiden nostattamia tarkoituksettomia sanoja, mutta oli niissä kuitenkin aina jotain perää. Ennen suuren riidan alkua mies yrittää puhua järkevästi, sitten alkaa kirosanojen saattelema huutaminen, jolloin minä alan itkemään hysteerisesti. Mitä vain sanonkin, se on miehen mielestä väärin ja typerää ja sitten olen hiljaa. Tämä hiljaa oleminen taas ärsyttää häntä vielä enemmän. Oi niitä aikoja.... Eivät ne nyt varmaan takana täysin ole, mutta minun täytyy alkaa puhumaan.

Mikä tähän sitten auttoi? Avioerolla uhkailu? Se taisi olla enemmänkin se puhumiseen pakottava juttu. Asioista oli pakko alkaa puhumaan ja kirjoittamaan tai muuten suhde olisi pakko kuopata. Mies ei ole tätä blogia lukenut. Tämä oli hänen ideansa ja olen antanut hänelle luvan lukea. Ehkä parempikin näin, tämä on vain minun purkautumiskeinoni.

Tämän tekstin kirjoittaminen ei ollut helppoa. Lukiessani sen läpi, mietin mitä ajattelette minusta, miehestäni ja meistä parina. Olemmeko hulluja, kun olemme vielä yhdessä? Varmasti... mutta meillä on tätä murhetta lukuun ottamatta aivan mielettömän hyvä suhde.